He olivat niin nuoria, kauniita ja älykkäitä, että onnistuivat myymään iskelmää rockyleisölle. Ensimmäinen kultalevy tuli vuonna 1998, ja kuten Anna Hanskillekin kävi, viides ja toistaiseksi viimeinen tuli kolme vuotta myöhemmin, kun 12-jäseninen bändi hajosi omaan mahdottomuuteensa. Oma suhtautumiseni hajoamiseen oli ristiriitainen. Hetkellinen riemu peittyi kauhistumiseen: ”Tuleeko niiltä kaikilta nyt soololevy?” Olihan Ultra Brassa paljon hyvääkin: Kerkko Koskisen mahtipontiset sävellykset ja sovitukset olivat usein erinomaisia, monen eri kirjoittajan sanoitukset oivaltavia, Vuokko Hovatan ääni kovin kaunis ja ilmaisuvoimainen, mutta jotain hyvin ärsyttävää tuossa koko paketissa oli. Ehkä niitä näki ja kuuli ihan liikaa. Ehkä minua harmitti, että ne kamalimmat reippaat yhteishoilotukset olivat suurimpia hittejä. Ehkä turhauduin bändin poukkoiluun paskuudesta nerokkuuteen ja takaisin.
Kyllähän niiltä melkein kaikilta sitten tuli lisää levyjä, joko soolona tai eri kokoonpanoissa. Jotkut ovat loistavia, jotkut kamalia, mutta hajallaan niitä on paljon helpompi kestää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti